
Viikon keskivaiheen kunniaksi kyselen, miten muiden perhe ja ystävät suhtautuvat skräppäysharrastukseen. Itse en ole (sitkeistä yrityksistäni huolimatta) saanut ystäviäni tai tuttujani skräppäämään. Olen antanut lehtiä lainaan, tehnyt minialbumeita lahjaksi ja niin edelleen, mutta kukaan ei ole itse innostunut kokeilemaan. Monet toki tietävät harrastuksesta ja joillain saattaa jopa olla tekemäni scrapbook-sivu tai pari omalle seinälle kehystettynä. Innostuneinta skräppäyksestä on jälkikasvu, joka tuijottelisi sivuja vaikka päiväkausia.
Kaikki eivät ole yhtä innoissaan, sillä oman mieheni mielestä valokuvien leikkaaminen on jotenkin peruuttamattoman väärin ja vaikka hän on ajan kuluessa tottunut harrastukseeni, valokuvien pitäisi olla hänen mielestään albumeissa mieluiten kokonaisina, sellaisinaan. Ilman, että niitä käsitellään mitenkään. Scrapbooking sinänsä ja ATC-kortit yms. ovat hänen mielestään kiinnostavaa puuhaa, mutta valokuville ei saisi tehdä mitään. Epäilen, että kaikki juontaa juurensa siihen, että hänellä on lapsuudesta säästyneenä vain vähän kuvia -- ja minulla vinot pinot. :)
En tietenkään tuhoa ainoita kappaleita valokuvista skräpätessäni, kuten mieheni tietää ja kuvat ovat tallessa myös muussa muodossa. Hänen asennettaan useammin olen törmännyt tilanteeseen, jossa yritän selittää, mistä skräppäyksessä on kyse. Jotkut ovat luulleet, että kyse on jonkinlaisesta lehtileikkeiden ja paperisten muistojen, esimerkiksi elokuvalippujen keräämisestä. Puhuisin harrastuksestani varmasti useammin, jos se olisi yhtä laajalle levinnyt kuin vaikkapa Yhdysvalloissa ja kaikki tietäisivät, mistä on kyse. No, vähän kerrallaan...
Millaisia asenteita sinä olet kohdannut? Kerro.